maanantai 10. helmikuuta 2020

Kuun pimeä puoli

Tarinoiden kirjoittaminen ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Tarinat syntyvät itsestään! Mutta tarinan saattamisessa kirjankansien väliin on toki aina omat "hankaluutensa". Minulle tekstin editoiminen on aina työlästä… Oli sitten kyseessä sähköposti, käsikirjoitus tai mikä vain teksti.
Qyamian kirjojen ensimmäisen osan kanssa olin toisinaan tulla hulluksi, kun editoidessa vatvoin sanoja edestakaisin. Tarinat näkyvät minulla mielessäni aina kuin kirkas kuva, mutta kuinka ihmeessä sen osaisi pukea sanoiksi riittävän hyvin – niin, että lukija näkee saman kuvan kuin minä!? Se on monesti ongelma, jota työstän editoidessani kierros kierrokselta.

Tällä hetkellä editoin Qyamian kirjojen toista osaa, ja nyt olen kohdannut sen parissa aivan uudenlaisen "ongelman". Editointi sujuu sinänsä hyvin, enkä ole vielä jäänyt jumiin mihinkään tiettyyn lukuun, kuten kävi ensimmäisen kirjani kanssa muutamaankin kertaan – eli etten yksinkertaisesti vain osannut kirjoittaa tarinan lukua oikeilla sanoilla ennen kuin vasta useamman yrityksen jälkeen.
Nyt oikeat sanat ovat nekin löytyneet kuin itsestään ja monesti kirjoittaessani vain hymyilen, että no jopas! Näinhän tämän kuuluu mennä, ja näinhän tämä meneekin! Käsikirjoitusta on ollut ilo työstää kohti seuraavia vaiheita. Mutta mitä sitten tapahtui?

Parin viikon lenkkikaveri.
Monet tietävätkin jo somen kautta, että innostuin jokunen viikko sitten äänikirjoista.
Ryhdyin kuuntelemaan lenkkeillessäni äänikirjaa ja valitsin ensimmäiseksi seurakseni Noiturin. Ensimmäinen osa Noituri-sarjasta upposikin minuun helposti ja nopeasti – ja tarinan koukuttamana lenkkeilin normaalia ahkerammin.
Toisinaan jotkut kohtaukset kuitenkin särähtivät ikävästi korvaani, kahdestakin eri syystä. Ensin jokin asianyhteys muistutti omaa työn alla olevaa käsikirjoitustani, jolloin mietin, että nyt minun kuvitellaan ottaneen vaikutteita jo tästäkin… Toiseksi, liiankin usein nuo samaiset kohtaukset olivat juonen suhteen jokseenkin vastenmielisiä.

Noin pari viikkoa sitten aloin voida huonosti – henkisesti. Kuvittelin, että se johtuu omasta työn alla olevasta käsikirjoituksestani, juoni siinä kun on melko synkkä. Otin kässäriini etäisyyttä vähentämällä päivittäistä työaikaani sen parissa. Ja sitten meni pari päivää erossa Noituristakin, kun sain ensimmäisen osan kuunneltua loppuun. Oloni koheni huomattavasti!

Mutta annapas olla, kun palasin Noiturin pariin ja aloin kuunnella sarjan toista osaa, ikävä alakulo palasi heti. Minua alkoi yllättäen ihan oksettaa se tapa, jolla naiset tuodaan kyseisessä kirjasarjassa esille. Kuinka halpamaiseen sävyyn heistä kerrotaan, vaikka he olisivat minkälaisia sotureita tahansa. Kerta toisensa jälkeen heidät tuotiin esille jonkin halpamaisen seksiobjektin muodossa – ja mikä kuvottavinta, tuollaiset tarinat ovat niitä, jotka myy!

Joten siksikö kirjoitin Cylnan vastaavaan rooliin? Että tarinani olisi myyvä – minun omista periaatteistani ja arvomaailmastani huolimatta!? Haluanko minä ihan oikeasti julkaista tarinan halpamaisesta Haltiasta, joka kiertää kapisten ukkojen kourittavana? (No eihän se ihan niin räikeästi mennyt, mutta jos taitaa rivien välistä lukemisen taidon, niin siihen suuntaan tuo tarinani oli luisunut…)

Salohaltia Cylna, Sydänhaltioiden sukua…
Qyamian kirjojen toisen osan tarinan alkupuolisko on itse asiassa aivan ensimmäinen tarina, jonka Qyamiaan sijoittuen olen kirjoittanut. Halusin tuolloin purkaa kaiken turhautuneisuuteni Haltioihin, ja nimenomaan Haltioihin. Olin siihen aikaan vielä suuttunut kaikista niistä vahvoista ja jyrkistä mielipiteistä, joita niin monet "haltiafanit" olivat minulle sanoneet tässä todellisessa elämässä, jossa Örkeille ei ole sijaa. Joten Cylna edusti heitä, "haltiafaneja" – ja Cylnan kohtalo minun kostoani heille.

Ajattelin tuolloin alkuun Cylnasta kirjoittaessani, että tämä tarinahan on suunnattu aikuisille, joten voin kirjoittaa ihan mitä vain. Annoin sormieni hakata näppäimistöä raivokkaasti… Ja totta oli sekin, että ajattelin sellaisten tarinoiden myyvän. Niitähän lukijat tahtovat lukea – ja mitä pahempi, sen parempi. Eikös se nykyisin niin ole, tämän "GoT-sukupolven" ollessa vallankahvassa kiinni… 
Mutta onko se minun tyylini kirjoittaa ja kertoa tarinaa? Ei.

Olen monesti kertonut siitä, kuinka tarinat syntyvät itsestään! (Viimeksi tässä postauksessa.) Tarinat ilmaantuvat eteeni niin nopeasti, että hyvä kun ehdin ylös kirjoittamaan. Ja sen jälkeen tulee editointikierrokset ja kielenhuolto – joiden myötä teksti muuttuu paljonkin, mutta itse tarina ei enää muutu.
Tämä pätee yhä. Cylnan tarina syntyi itsestään ja silloin tuntui todella hyvältä kirjoittaa se – antaa Haltian kärsiä. Eikä Cylnan tarina tule siitä enää muuksi muuttumaan. Mutta se, kuinka hänen tarinansa teille kerron, se tulee vielä muuttumaan. Se on jo muuttunut, ja se muuttuu yhä. Kierros kierrokselta. Ja minä toivon, että sitten kun saatte lukea sen, se ei okseta teitä – kuten Noiturit minua.

Uskon kohtaloon ja siihen, että elämä johdattaa meitä. Uskon, että tämän Noituri kokemukseni oli tarkoitus avata silmäni omalle kielenkäytölleni. Että ymmärtäisin tuoda kostoni sokaisemin silmin kirjoitetun tarinan kuitenkin kauniisti esille – aivan kuten toin Nanen tarinan. Vaikka Qyamian kirjat ovatkin synkkiä, surullisia, kaihomielisiä – ovat ne silti ennen kaikkea kauniita tarinoita!

Nanen tarina oli siinä mielessä helpompi saattaa kirjaksi, että siihen tarinaan minulla ei ollut oman elämäni kautta mitään varsinaista syytä, jonka vuoksi olisin sen kirjoittanut. Paitsi ainoastaan se, että ystäväni halusi tietää, kuinka Epäkuolleet saivat alkunsa. Mutta Nanen kautta minun ei tarvinnut purkaa mitään oman elämäni pahaa oloa – tai mitään muutakaan. Koko tarinan ajan Nane oli minulta vapaa.

Sen sijaan Cylna on syntynyt kuun pimeällä puolella koston enkeliksi. Ja nyt minun on aika antaa hänen lentää valoon – sillä olenhan myös antanut kaiken jo anteeksi, aikoja sitten.


Ensi kerralla palaan jälleen toivepostausten pariin.

Ja hei, joko olette kuunnelleet Marko Suomen Takakansi-podcastin omakustannekirjoista kertovan jakson? Skessakin mainitaan. 😉 Vieraana podcastissa on Raita Jauhiainen. Kannattaa kuunnella!

Valoisin terveisin,







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti