perjantai 27. maaliskuuta 2020

Jotain muuta kuin fantasiaa

Toisinaan minulta kysytään, olenko ajatellut vielä joskus tarjota jotain käsikirjoitustani kustantamoihin. Koskaan ei saisi sanoa "ei koskaan", mutta olen melko varma siitä, etten tarjoa kustantamoihin ainakaan fantasiakäsikirjoituksiani.
Qyamian kirjoihin on näillä näkymin tulossa kaiken kaikkiaan neljä osaa, joista kolmesta muodostuu yhtenäinen tarina ja neljäs on ns. erikoisosa, joka kertoo Shamaanista. Sen suurempia suunnitelmia minulla ei fantasiakirjallisuuden suhteen ole – ja Qyamian kirjat tosiaan julkaisen omakustanteina. Niiden lisäksi minulla on suunnitteilla tietokirja örkeistä, jonka senkin julkaisen omakustanteena.

Jos joskus tarjoaisin käsikirjoitustani kustantamoihin, se olisi siis jotain muuta kuin fantasiaa. Kysymys tässä on ainoastaan siitä, että vaikka minä rakastan fantasiaa – niin kustantamot eivät sitä rakasta. Ja minkälaista fantasiaa he taannoin kehottivat minua kirjoittamaan (jos sitä tahdon heille tarjota), niin se ei ole tyyliltään sellaista, jota minä tahtoisin tai edes osaisin luoda.

Tarjosin 90-luvun lopulla Otavalle käsikirjoitusta, joka oli lasten ja nuorten hepparomaani. Se kertoi minun ensimmäisestä omasta hevosestani. Sillä tokihan jokaisen mielestä se oma ensimmäinen hevonen on kirjan kirjoittamisen arvoinen – mutta kustantamot eivät välttämättä näe asiaa samassa valossa. Ei liene yllätys, että käsikirjoitus palasi minulle takaisin "Kiitos, mutta ei kiitos" -vastauksen kera.
Kuten luonnollista, olin nähnyt paljon vaivaa kyseisen käsikirjoituksen eteen, joten osallistuin sillä myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran järjestämään kirjoituskilpailuun. Sieltä ansaitsin kunniamaininnan mieluisten palkintojen kera. En ollut kirjoittanut tarinaani siis turhaan.

Kuva: © 2020 Pixabay / Ramdlon

Onko yksikään tarina turha? 
Ei ole, mutta sen kustantamosta tulleen hylsyn jälkeen se tuntuu turhalta. Kaikki se suunnaton työ vain siksi, että joku pahoittaa mielesi… Joten onneksi on muitakin syitä kirjoittaa – ja myös muita tapoja julkaista kirjoituksiaan.
Kirjoittaminen ihan vain omaan pöytälaatikkoon on sekin hyvä idea. Kirjoittaminen voi olla jopa terapeuttista. Sitä kautta voi purkaa omia ajatuksiaan – tai heittäytyä teille tietämättömille, uuteen seikkailuun oman arvaamattoman mielikuvituksensa vietäväksi. Kirjoittaminen voi olla toisinaan jopa parempaa viihdettä kuin lukeminen. Näistä syistä olenkin kirjoittanut koko ikäni ja enimmäkseen juurikin pöytälaatikkoon, romaanimittaisista tarinoista aina runoihin ja aforismeihin asti.

Olen koko pitkän ikäni ollut heppatyttö, joten jos kirjoitan jotain muuta pidempää tekstiä kuin fantasiaa, kirjoitan "kuvitteellisia arkitarinoita" hevosista. (Poikkeuksena yksi teinivuosinani kirjoittamani romaanimittainen tarina nuorista, jotka liftasivat festareille Saksaan…)
Minulla on pöytälaatikossani muhimassa yksi julkaisua ajatellen ehkä varteenotettava tarinan poikanen, jonka olen kirjoittanut jo ennen kuin tartuin Qyamian kirjoihin. Eikä se siis ole fantasiaa. Se on aikuisten hevostarina, josta voisin hyvinkin joskus työstää romaanin. Ja sitä voisin ehkä tarjota kustantamoihin – sitten joskus.

Tarinan nimi (työnimi) on Wanha tammi. Se kertoo nuoresta naisesta, joka on töissä rikkaan pariskunnan omistamalla ratsutilalla. Tila keskittyy kilpahevosten kasvatukseen ja kilpailuttamiseen, mutta tarinan päähenkilön työtehtäviin kuuluvat kuitenkin vain tallityöt ja kilpahevosten kevyt liikuttaminen päivinä, jolloin niitä ei treenata. Tilan hevosista yksi on ylitse muiden, syvän musta tamma, Cleopatra… Mutta ikävä kyllä, myös tilan isännän vaimo on "yksi Kleopatra", eikä hän juurikaan arvosta talikonvarressa olevia tallityöntekijöitä. Niinpä tarinan päähenkilö päättää pyyhkiä tilan pölyt jaloistaan ja lähteä uusiin maisemiin – mutta sitä ennen ehtii tapahtua jotain, mikä saa hänet vielä jäämään. 

Liitän tähän loppuun pienen pätkän tarinan alusta, mikäli tahdotte lukea. Siis ihan vain muutama rivi editoimatonta raakatekstiä – ja tällä kertaa jotain muuta kuin fantasiaa. Aivan tavallinen kesäaamu, joka on täynnä ihmeellistä kauneutta, kun sitä vain pysähtyy katsomaan. Varmasti meistä jokainen löytää, hetken ympärilleen katseltuaan, omastakin arjesta jotain kaunista – jopa näinä vaikeinakin aikoina. Voikaa hyvin! 💗

~*~ ~*~ ~*~ 

Kuva: © 2020 Pixabay / Sydblees


~ Aamu ~


Ilma tuntuu viileältä. Se lipuu ihollani pehmeänä kuin silityksenä. Nukahtaisin muuten tähän paikkaan, mutta istun juuri pyöräni satulassa ja poljen kohti tallia. Aurinko on alkanut vasta nousta, ja ympärilläni avautuvat laajat peltomaat lainehtivat usvasta kuin tulviva meri.
   Nousevan auringon valo värjää kaiken oranssin ja kullanruskean eri sävyihin, vain kaukana näkyy jotakin vihreää. Vihreät tammet, nuo suuret vanhat viisaat tammet, jotka ovat nähneet tämän kaiken vuodesta toiseen jo vuosisatojen ajan. Nekin tietävät, että kesä alkaa olla lopuillaan. Etteivät nekään pysyisi vihreinä enää pitkään, sillä pian ruska värjää niiden lehdet kauniisiin väreihin, kunnes lehdet lopulta kuolevat ja putoavat maahan.
   Edellisenä syksynä ruska oli upeampi kuin ihmismuistiin. Ja vain tammet itse tietävät, ovatko ne koskaan aiemmin olleet niin kauniissa puvuissa. Perinteisen kullankeltaisen asun sijaan ne pukeutuivat tuona syksynä värikkäästi, aivan kuin minun ilokseni ollessani täällä ensimmäistä syksyäni. Tänä syksynä en näkisi tammien uusia pukuja. En kullankeltaisia sen paremmin kuin värikkäitäkään, ja tiedän, että minun tulee näitä puita ikävä. 
   Voi kuinka väsynyt olenkaan. En todellakaan ole aamuihmisiä ja herääminen näin aikaisin on minulle tuskaa. Kauniina aamuna pyöräillessäni piristyn yleensä nopeasti, mutta tänä aamuna olen nähtävästi liian rasittunut piristyäkseni yhtikäs mistään. 

Hidastan vauhtiani, sillä kuulen usvan seasta hevosten pärskähdyksiä. Kaviot kopsahtelevat kovaksi tallautuneella polulla, kun tammat kävelevät varsoineen kohti laitumen porttia. Talutan pyöräni portille ja jään odottamaan. Ensin usvan yläpuolella näkyvät vain tammojen päät ja kauniit selät. Tunnistan jokaisen tamman jo pelkän värin perusteella. Näistä ainutkaan ruunikko tai kimo ei ole yhdenkään toisen kopio.
   En heti huomaa, että minähän hymyilen. Ja hymyni vain kasvaa, kun varsat alkavat erottua usvan seasta lauman tullessa lähemmäksi. Varsat ovat pitkine jalkoineen kuin pikku kirahveja. Osa niistä on niin saman näköisiä, että niitä en sentään tunnista kaikkia toisistaan, ennen kuin ne menevät kukin oman emänsä luokse.
   Nojaan pyörääni ja katson, kuinka tammat saapuvat juomaan vanhoista kylpyammeista. Ammeet toimittavat juoma-astioiden virkaa, ja ne ovat lähes täynnä raikasta vettä. Täytinhän ne itse vasta illalla. Kaksi varsoistakin yrittää mahduttautua ammeelle juomaan, kun taas toiset yrittävät mutustella pienillä hampaillaan laidunruohoa, ja muutamat jäävät vain laiskasti seisomaan päät riipuksissa. Ne ovat selvästi aamu-unisia, aivan kuten minäkin. Ensin tunnen myötätuntoa niitä kohtaan. Sitten kateutta, tajutessani että minun täytyy jatkaa matkaani, kun varsat sen sijaan saavat jäädä laitumelle nuokkumaan.
   Kateuteni on kuitenkin turhaa, sillä matkaa jatkettuani kuulen pian, kuinka lauma lähtee villisti laukkaamaan portilta poispäin. Vilkaisen taakseni ja näky on kuin toisesta maailmasta. Keskellä suurta laidunta usvassa laukkaavat hevoset. Kuinka tavattoman kaunista! Mutta silti olen saanut tästä kaikesta jo tarpeekseni. 

Laitumien jäädessä taakseni hevosten äänet viimein vaimenevat. Muuten on lähestulkoon hiljaista, ilmassa kuuluu vain pyörän polkimien nakse ja hiekan rahina renkaiden alla. Linnutkaan eivät vielä laula toisin kuin alkukesästä, jolloin ne lauloivat taukoamatta, yötä päivää.
   Pidän hiljaisuudesta. Silloin kuulen omat ajatukseni. Mutta nyt lupaavan hiljaisuuden rikkoo jo saman tien koiran haukunta. Tallin vahtikoira on vainunnut tuloni, ja vaikka se tietää kuka olen, niin silti se jaksaa yhä vain räksyttää. Joka ikinen aamu.


Teille tarinoiden,




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti