Olin helmikuun lopussa reilun viikon lomalla, joten blogissani oli hetken hiljaista – minun suunnaltani. Tilastoista kuitenkin sain ilokseni huomata, että lukijoita oli käynyt lomanikin aikana ahkerasti paikalla. Siitä teille suuri kiitos! Jokainen klikkaus blogiini tai kotisivuilleni merkitsee minulle todella paljon ja lämmittää mieltä.
Toivottavasti uuden postauksen odottelu ei sentään ehtinyt aiheuttaa kenellekään turhautumista… Mutta tässähän tämä nyt viimeinkin tulee, ja tällä kertaa ajattelin kertoa teille jotain uutta Qyamiasta ja sen luomisesta.
![]() |
Kuva: © 2020 Adobe / Sergey Nivens |
Mutta nyt mennään, pidelkää hatuistanne kiinni – täältä tulee viisi faktaa Qyamiasta!
Epäkuolleiden
tapa tuntea miltä kukakin tuntuu, juontaa juurensa omaan elämääni.
Olen
koko ikäni tuntenut. Jokaisen ihmisen ja eläimen läsnäolo tuntuu
erilaiselta, omanlaiseltaan. Eikä se ole pelkkä läsnäolo, sillä
pystyn tuntemaan sen tunteen myös pelkän kuvan perusteella. Tunnen
myös fiktiiviset hahmot – muiden luomat, kuten myös omani. Joku
voisi käyttää tästä tunteesta nimitystä aura, mutten itse koe
sen olevan sitä mitä ihmisen aurasta kerrottaessa tarkoitetaan. En
näe/tunne ihmisten auroja, joten se on minulle täysin vieras
käsite. Minä vain tunnen.
Minulla
on myös erittäin huono nimimuisti, mutten koskaan unohda tunnetta.
Siihen perustuu Epäkuolleiden tapa olla käyttämättä nimiä ja
yksilöidä jokainen vain pelkän tunteen kautta.
Qyamian
muinainen kieli oli alkuperäisen ajatukseni mukaan Örkeille kuuluva oma kieli.
Totuus
oli lopulta kuitenkin toinen. Kun
jumalat loivat Qyamian kansat, he loivat myös kielen jolla
kommunikoida. Örkit osaavat kommunikoida pelkän ajatuksen ja
tunteen voimalla
(kuten Epäkuolleetkin), ja sitä kutsutaan jumalten tavoin
puhumiseksi. Mutta Ihmiset ja Haltiat eivät osaa puhua jumalten
tavoin, ja Lohikäärmeilläkin tuo kyky on varsin suppea. Siksi
tarvittiin ääneen puhuttu kieli, mutta tämä Qyamiaan ensimmäisenä luotu puhuttu kieli ei lopulta kuitenkaan sopinut
muiden suihin kuin vain Örkkien ja Lohikäärmeiden. Niinpä
Ihmiset ja Haltiat loivat oman kielensä – josta
tuli sittemmin Qyamian
yleiskieli. Sille
en ole sentään kehittänyt omaa sanastoa, vaan se vastaa suomen kieltä.
![]() |
Qyamian muinaista kieltä… |
Minulla
on olemassa jo jonkinlainen muinaisen kielen sanasto ja periaatteessa
kieli on kieliopiltaan varsin yksinkertainen – pelkistetty. En ole
itse millään tavoin kielinero, joten vieraat kielet ovat aina
olleet minulle vaikeita. On kuitenkin ollut todella mielenkiintoista
lähteä suunnittelemaan kokonaan omaa kieltä, ja parasta tässä on
ollut se, kuinka kieli on alkanut lähes huomaamatta löytää
tietynlaisen oman kaavan. Olisikin hienoa, jos voisin kehittää tämän kielen
jonain päivänä niin pitkälle, että sitä käyttäen pystyisi
arkisessa elämässä keskustelemaan – edes jollain tavoin. Eli tämän
hetkisen sanaston pohjalta kahvipöydän keskustelu ei etenisi vielä
kovinkaan pitkälle.
En
yhä
vieläkään
tiedä,
miksi halusin
Qyamiaan Lohikäärmeitä.
Minulle
oli heti selvää, että Qyamiassa on neljä kuuta ja neljä jumalten
luomaa kansaa. Örkit, Haltiat ja Ihmiset olivat minulle täysin
selvä valinta. Epäkuolleet taas ovat rotu, joilla ei ole omaa kuuta
– omaa jumalaa. Joten neljäs kansa uupui ja jostain mieleeni
sitten pälkähtivät Lohikäärmeet. Se oli sinänsä erikoista,
sillä en
ole koskaan erityisemmin fanittanut minkään maailman lohikäärmeitä
–
paitsi
lapsena rakastin
Pikku
Kakkosessa seikkailevaa vaha-animaatiosarjan
Justus
nimistä loharia.
Qyamian
Lohikäärmeet ovat kentaurimaisia, eli heillä on yhdistynyt
suht perinteinen lohikäärmeen vartalo ihmisvartaloon. Heillä on
opaalin värinen iho ja hopeisen valkeat suomut. Heidän hiuksensa
ovat yleensä valkoiset, silmät violetin sävyiset ja pään ylle
kaartuvat paksut sarvet. Tämä mielikuva syntyi minulle Qyamian
Lohikäärmeistä heti, kun ymmärsin että heitä tässä maailmassa
tulisi
olemaan.
Vasta sen jälkeen olen tutustunut muiden maailmoiden hieman
vastaavan tyyppisiin kentaurilohikäärmeisiin, ja
tämä laji onkin
varsin mielenkiintoinen.
Kaikesta
mystisestä mukaan tulostaan huolimatta Lohikäärmeet ovat minusta
aina tuntuneet tärkeältä osalta Qyamiaa. Vaikkei heitä tavata
vielä Qyamian kirjojen ensimmäisessä osassa, niin myöhemmissä
osissa heidän roolinsa kuitenkin kasvaa ja on lopulta hyvinkin
merkittävä.
Qyamia
on kokonainen maailma täynnä Haltioita – joita voin kiduttaa. 😉
Noin
totesin muutama vuosi sitten eräälle ystävälleni, kun hän toivoi
minun tutustuvat paremmin eri fantasiamaailmoiden haltioihin… Ja
että tekisin roolipelihahmokseni haltian – jolloin
tosiaan tuumin, että minullahan on jo yksi maailmallinen Haltioita.
Tuohon
aikaan siis vihasin
haltioita, mutta Qyamian
myötä olen oppinut pitämään
myös heistä. Eikä vihani haltioita kohtaan ole koskaan lähtenyt
haltioista itsestään, vaan heidän faneistaan. (Tuota aihetta olen
sivunnut jo monessa aiemmassa postauksessani, ja tämän linkin takaa moista avautumista löytyy ehkä eniten.)
![]() |
Kuva: © 2020 Adobe / Anastassiya |
Cylna, Qyamian Salohaltioiden Sydänhaltia, onkin vahvasti suorittanut
oman osuutensa tässä siedätyksessä. Hän on auttanut
minua löytämään yleisestikin haltioita
kohtaan sen
saman myötätunnon ja armollisuuden,
jota olen aina tuntenut örkkejä kohtaan. Väistämättä
Qyamian Haltiat ovat kuitenkin syntyneet altavastaajien rooliin, Qyamian
itsekeskeisiksi diivoiksi, joilta jumalat lopulta veivät kyvyn
lisääntyä. Tätä edes minä en voi muuksi muuttaa – enkä tahtoisikaan. Haltiat on luotu elämään ahdingossa, joka ajaa heidät epätoivoisiin tekoihin ja tekee heistä ainutlaatuisen rodun.
Mistä tuli mukaan ns. sateenkaariteema?
Se
ei ollut ennalta suunniteltua, se vain tuli. Tarinat syntyvät itsestään,
ja minä pyrin kiltisti kirjoittamaan sen, mitä näen. Mutta en aina niin kiltisti… Itse asiassa yritin nimittäin välttää "omasta mielestäni ylimääräisten suhteiden syntymistä" sillä, että omapäisesti asetin rooleihin samaa sukupuolta olevia hahmoja… ja kuinkas sitten kävikään!? Eli mitä on
tapahtuakseen, se tapahtuu – vaikka kuinka yrittäisin hämmentää soppaa kauhoineni ja lusikoineni.
Sittemmin
olen antanut teeman jatkua Qyamian kirjojen kaikissa osissa, edes jossain määrin. Mutta sanomani tässä ei ole koskaan ollut millään
tavoin sukupuoliin kohdistuva, vaan sanomani kohdistuu rotuun. Siihen, että kuuluitpa mihin
kansaan tahansa, niin siitä huolimatta rakkaus menee lopulta kaiken
yli. Sillä rakkaus on ainoa, joka viimeisenäänkin yhä merkitsee. Se on kaikkein suurinta ja se menee kaiken muun yli – aina! Niinpä rajojen täytyy antaa
rikkoutua ihan kaikin puolin, jotta tarinan sisin voisi avautua lukijalle – jopa vihattujen Örkkien
kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti